Totuuden silmiin katsominen on ensimmäinen askel
Komissaari Kari Mäkinen, puhe Kansallisteatterissa 4.12.
Hyvät kuulijat,
On ollut etuoikeus olla mukana työssä, jossa etsitään niin totuudellista kuvaa kuin mahdollista. Kuva on ensi sijassa kuva saamen kansasta Suomessa, saamelaisesta elämästä ja ihmisistä erilaisten valtojen puristuksissa.
Työ on tuonut näkyviin myös kuvan Suomen valtiosta ja viranomaistoiminnasta sekä koko suomalaisesta yhteiskunnasta: kirkosta, koulusta, kaupasta ja palveluista. Tämä kuva ei ole erityisen mairitteleva. Niin paljon siinä erottuu hyväksikäyttöä, ohi katsomista, alistamista, piittaamattomuutta, holhoavaa asennetta ja väheksyntää. Siinä erottuu kolonialistisia piirteitä.
Tätä kuvaa itsestä valtion, sen päättäjien, viranomaisten, suomalaisen yhteiskunnan – meidän suomalaisten – on rohjettava katsoa. Kuva on tunnistettava ja tunnustettava, vaikka tuntisi häpeää, kuten minulle on käynyt työn kuluessa. Totuudellisen kuvan katsominen on ensimmäinen askel, jotta huominen olisi eilistä ja tätä päivää parempi.
Saamelaisia kuullessa tunnistin paljon epäluottamusta. Epäluottamus kohdistui etenkin Suomen valtioon ja viranomaisiin. Epäluottamukselle on pitkä, monien sukupolvien mittainen tausta. Se ulottuu itsenäisen Suomen aikaa kauemmas, kirkon ja kruunun toimiin saamelaisia kohtaan. Epäluottamus asuu saamelaisten kollektiivisessa muistissa, eikä Suomen valtion saamelaispolitiikka ei ole epäluottamusta hälventänyt, päinvastoin.
On ehkä epätarkkaa puhua valtion saamelaispolitiikasta. Pikemmin kyse on ollut sisäistetystä toimintamallista ja asenteesta, joka on johtanut saamelaisten maiden ja ympäristön taloudelliseen hyödyntämiseen, ja joka on työntänyt suomalaisen elämänmuodon, ajatteluntavan, kulttuurin ja yhteisörakenteet yhä syvemmälle saamelaisten ihmisten todellisuuteen.
Toki on tapahtunut myös muuta. 1970-luvulta lähtien tilaa on saanut politiikka, joka tunnustaa alkuperäiskansaoikeuksiin nojaten saamen kansan erillisen kulttuurisen ja kansallisen olemassaolon oikeuden. Tämän politiikan kulminaatiopiste oli 1990-luvulla. Silloin saamelaisten alkuperäiskansaoikeudet kirjattiin maan perustuslakiin. Silloin rakentui saamelaisten kulttuuri-itsehallinto. Saamelaiskäräjälain työläästi ja kivuliaasti toteutettu uudistus jatkaa tätä linjaa. Tietyssä mielessä myös totuus- ja sovintokomission asettaminen ja työ kuuluu samaan jatkumoon.
Tämän politiikan rinnalla saamelaisten kokemuksessa tuntuu edelleen toinen, pitempi politiikan linja. Siinä saamelaisten kotiseutualueen kehittämistä dominoivat energia-, metsä-, matkailu-, kaivos-, puolustus- ja talouspolitiikat. Niiden nimissä saamelaisten oikeudet ohitetaan. Niin ikään saamelaisten oikeus oman kielen ja kulttuurin mukaisiin palveluihin on heikoissa kantimissa sekä kotiseutualueella että erityisesti sen ulkopuolella, jossa yhä suurempi osa saamelaisista elää.
Valtion saamelaispoliittisessa linjassa on näin ollen sisäistä ristiriitaa ja epäjohdonmukaisuutta. Sellainen syö jatkuvasti saamelaisten luottamusta.
Valtion ja saamelaisten suhde ei ole tasaveroinen. Valtiolla on lainkäytön ja hallinnon valta suhteessa saamelaisiin. Siltä, jolla on valta, on lupa oikeusvaltiossa odottaa oikeutta. Saamelaisilla on lupa odottaa, että kaikki vallankäyttö, olipa kyse poliittisista päätöksistä tai niitä tulkitsevasta viranomaistoiminnasta, tekee heille oikeutta ja rakentaa luottamusta. On lupa odottaa, että saamelaisia koskevia asioita ei käsitellä eikä niistä päätetä heidän ohitseen ja ylitseen vaan johdonmukaisesti heidän kanssaan.
Myönnän, etten tiedä, mitä puheella sovinnosta tässä yhteydessä tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Sen tiedän, että paremman huomisen rakentaminen edellyttää mahdollisimman totuudellisen kuvan tunnistamista ja tunnustamista. Ja se edellyttää epäluottamuksen hälventämistä. Luottamus on siitä merkillinen asia, että sitä ei voi pakottaa, ei velvoittaa eikä ostaa. Sitä voi vain rakentaa. Luottamuksen rakentaminen on pitkäjänteistä ja määrätietoista työtä. Siinä tarvitaan poliittista tahtoa. Siinä tarvitaan meidän suomalaisten saamelaista kulttuuria koskevan tiedon ja ymmärryksen lisäämistä ja saamelaisten tunnustamista vertaisena kansana. Tarvitaan rohkeutta puolustaa saamelaisten oikeuksia.
Yksi komissio ei vielä tee ehjäksi sellaista, mikä on murentunut monen sukupolven aikana. Mutta jos komission työ edes vähän kasvattaa luottamusta saamelaisten ja suomalaisen yhteiskunnan sekä saamelaisten ja Suomen valtion välillä, neljän vuoden työmme ei ole mennyt hukkaan.